Minä itte!

Eilen äiti tuli käymään palmusunnuntain kunniaksi ja toi mulle pari ylläriä:

No okei toi toinen ei ollut ylläri, tiesin kyllä hankkineeni itselleni vihdoinkin sen iPhonen, jota olen haikaillut puolisen vuotta omakseni. Dna sen sijaan järjesti kivan pääsiäisyllärin lähettämällä sen meidän porukoille, vaikka kovasti monta kertaa oli varmistettu että tuleehan se nyt varmasti mun osoitteeseen. Saa nähdä mitä muuta ylläriä sieltä tulee, toivottavasti ei ainakaan ylimääräistä laskua. Ne luultavasti lukioikäiset myyjätytöt vakuuttivat minut osaamisellaan jo tässä vaiheessa.

Ja tällaista niistä yllätysmunista sitten kuoriutui. Kyllä on hienoja hologrammeja! Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun ei barbapapaa tullut.

Onneksi toisen munayllätyksen kanssa oli vähän enemmän askarteltavaa. Iphoneenhan menee sellainen microSIM-kortti, kun taas minulla oli vanhassa puhelimessani isompi simi. Olihan mulle tietenkin uusi microSIM lähetetty paketissa mukana, mutta se olisi pitänyt aktivoida soittamalla asiakaspalveluun. Jossa ei tietenkään palmusunnuntaina vastattu, missä lie virpomassa olivat olleet. Kätevinä diy-ihmisinä leikkelimme (Markku teki kaiken työn) sitten isommasta simistä microsimin kokoisen. Niissähän ei ole muuta eroa kuin että toisessa on enemmän muovia ympärillä, mistä minua ystävällisesti äidin mies valaisi. Vähän mittailua siis ja sakset käteen. Saatiin kuin saatiinkin leikeltyä vanha kortti uuteen puhelimeen sopivaksi, niin ei tarvinnut odotella seuraavaan päivään että saadaan AiFööni 3G-verkkoon. Jee!

Tässä uusi microSIM ja vanhan laihdutusleikkauksen jäänteet. Blurrasin numerot korteista kun aloin yhtäkkiä epäilemään että ne paljastaa jotain huippusalaisia tietoja musta! Haha. Jos joku jäi ihmettelemään miten leikataan tavallisesta sim-kortista microSIM, niin ohjeet löytyy mm. täältä.

Että sellaista. Varautukaa puhelinpostauksiin aika ajoin!

P.s. Inka sydän AiFööni.

Mulla oli tänään sellainen puliukko-teemapäivä. Laitoin päälleni euron armeijatakin, päähän Vansin snapbackin ja jalkoihin Dr Martensin maiharit. Niissä vaatteissa sitten lampsin kävellen viemään pulloja kauppaan. Kuten teemaan sopii, ostin pullorahoilla uutta juotavaa. Batterya, ei kaljaa kumminkaan. Vissiin taisin näyttää ihan asiankuuluvan hirveältä naamastakin kun kaikki musta otetut kuvat epäonnistuivat surkealla tavalla. Niin hirveitä kuvia en ole kyllä aikoihin nähnyt. Sen siitä saa kun rupeaa keskellä viikkoa pulsuilemaan.

Pulloreissun jälkeen menin yliopiston kirjastolle, jossa ihmiset tuijotti mua ja kuiskivat keskenään. Tämä silti vaikka siellä kahvilassa hengailee kaiken maailman laitapuolen kulkijoita (vai oliko ne sittenkin kirjallisuuden opiskelijoita) harva se päivä. Ei ole helppoa olla naispulsu, mä huomaan.

Katriinassa sain ystävällismielisiä katseita.

Torilla oli lähellä etten olisi saanut kutsua liittyä seuraan hengailemaan ja istuskelemaan kylmällä kivetyksellä.

Oikeutta eläimille -kojusta tuijotettiin myös kutsuvasti ja toiveikkaan näköisenä kun vaapuin maihareissani ohi.

Taidan pukea saksalaisen solttupojan takin huomennakin.

P.s. Väärinpäin olevassa pinssissä lukee Sorry girls, I only date models.

Ai että oli hyvä ilta eilen Rumassa Super Jannen keikalla! Basso Open Air oli tuonut sinne mahtavat bileet. Freestyleä, mahtava housea soittava dj Pahan puolella ja tietysti Super Janne. Oli jo aikakin nähdä Janne livenä kun melkein tasan vuosi sitten käytiin Rentukassa katsastamassa. Nää kaikki biisit tekee sellaisen kevätfiiliksen. Viihdyttiin oikein loistavasti ja olo on sen mukainen. Onneksi tässä ei tarvitse sen kummempia tänään ryhtyä tekemäänkään. Ah.

Jos ette ole vielä tutustuneet Super Janneen niin kuunnelkaa edes pari lempparibiisiäni. Mahtavuutta.

Rentoa sunnuntaita!

Markku meni hankkimaan sitten ipod touchin itselleen. Mokoma täyspäiväisesti työssäkäyvä ryökäle! Hassu laite, ihan niinkuin iphone (ei varsinaisesti helpota himoani kyseiseen laitteeseen). Latasin siihen Instagrammin fiilistelläkseni vähän lisää. Kuvasin mun uutta kirppisvillapaitaa, joten joudutte tekin nyt saamaan osanne näistä retrokuvista. Kahden euron villainen ja superlämmin paita ei kenties ole ajankohtaisin ostos, mutta tuskin soimaan itseäni tästä edullisesta löydöstä ensi talvena. Ja olihan tää mulla päällä keskiviikkonakin, yhdistettynä nahkatakkiin ja hyytävään tuuleen ulkona.

Se on kevät kuulkaas. Sen tietää ainakin siitä että haaveilen taas kuin viimeistä päivää Tampereelle muuttamisesta. Tällä kertaa haave saattaa jopa toteutua. Mutta tehdään nyt eka tuo kandi pois alta ja jännätään yliopistohakuja. :)

Katsottiin eilen leffa nimeltä Caddyshack. Leffa on vuodelta 1980 enkä tiedä millä muulla sanalla kuvailisin sitä kuin totaalisen hölmö. Vaikken edes käytä tuollaisia ilmauksia. Katsokaa ylläoleva video tai vaikkapa koko leffa niin ehkä teillekin avautuu! :D Videossa on leikattu elokuvan parhaimpia pätkiä joita tosiaan tuli jatkuvalla syötöllä muutenkin. Yhdistettynä varsin maukkaaseen biisiin, joka itse asiassa johdatti meidät kyseisen filmin pariin.

Onko joku nähnyt tämän kasarin helmen? Mulla on itse asiassa meneillään projekti katsoa kaikkia breikkaus-graffiti -leffoja kultaiselta 80-luvulta, mutta se on vielä sen verran vaiheessa että kirjoitan siitä ehkä myöhemmin. Leffaharrastusta on tullut vähemmän täällä blogissa valotettua, enpä ole tajunnut että siitäkin voisi kirjoittaa. Ehkäpä nyt alan, jei.

Luin tässä juuri City-lehden jutun Outi Pyystä, joka kirjoittaa trashioniin keskittyvää Outsapop-blogia. Trashion venyttää muodin rajoja on ihan hyvin kirjoitettu ja informatiivinen juttu, kannattaa lukaista se, etenkin jos trashionin käsite on uusi. Mielenkiintoinen oli mielestäni erityisesti Hyvä ja huono trashion -otsikoitu kappale, jossa valotettiin trashionin “huonoja puolia”. Hienoahan on se, että kun itse tuunatut tai sen näköiset vaatteet ovat nyt päätyneet osaksi huippumuotisuunnittelijoidenkin luomuksia, on innostavaa ja inspiroivaa yrittää itse kopioida ideoita omiin vaatteisiinsa. Artikkelia lainatakseni kuitenkin:

Kuka vain voi vääntää kaulakorun vetoketjusta, mutta jos haluaa, että se näyttää hyvältä, on tekijällä Pyyn mukaan oltava designer-koulutus tai vaihtoehtoisesti täytyy “tuntea Chanelinsa”. Trashion on ennen kaikkea fashionia.

Totuus on, että itse tekemällä ei aina saa sitä mitä haluaa vaan sitä mitä sattuu tulemaan. Ainakaan jos ei satu olemaan käsityöalan ammattilainen. Hyvin onnistunut vaatekappale tai tavara vaatii aina joko huolellista suunnittelua tai ainakin hyvää silmää tekijältään, yhdistettynä tietenkin tarkkaan toteuttamiseen. Siksi kaikki minunkaan toteuttamani luomukset eivät ole suoranaista catwalk-kamaa. Eikä tietysti tarvitsekaan olla. Vaatteiden tuunaamista ja tekemistä kokeilemaan ryhtyvällä on usein varmaankin vähän muunkinlaisia tavoitteita. Itsekin teen näitä juttuja lähinnä omaksi ilokseni, mutta ilo on tietenkin tuplasti suurempi jos onnistuu jotain hienoa aikaan saamaan.

Kuva Cityn artikkelista.

Ilmiöllä on myös toinenkin, melko mielenkiintoinen puoli, josta esimerkiksi Janna kirjoittaa blogissaan. Nimittäin kun muotisuunnittelijat ovat omaksuneet trashion-kulttuurin, on vain ajan kysymys milloin trendi leviää ketjuliikkeisiinkin. Olen pienellä huvittuneisuudella seurannut, kuinka tässä viime aikoina esimerkiksi Gina Tricotiin on ilmestynyt niiteillä tuunatun näköisiä shortseja ja Zarasta kuulemma löytyy myynnissä ylhäällä kuvatun näköinen paita. Eihän tämä nyt sinänsä kovin ihmeellistä ole, onhan kaupoissa valmiiksi rikottuja ja kulutettujakin vaatteita, jotka ovat inspiroituneet luultavasti alunperin oikeasti käytössä rispaantuneita vaatteita käyttäneiden grunge-tyylisten ihmisten asuista. Ja niin edelleen.

Niiteillä tarkoituksellisen itse tehdyn näköisesti koristeltuja massatuotettuja vaatteita katsellessa tulee kuitenkin ainakin itselleni väistämättä sellainen olo, että miksi ostaisin tuollaiset kun voin helposti ja vieläpä ketjuliikkeen polkuhintoja halvemmalla tehdä itse samanlaiset. Eipä niitä vaatteita ole todellakaan pakko uutena ostaa. Toinen esimerkki: joskus viime syksynä katselin Sokoksella naulakkoa, joka oli “tehty” taivutetuista ruokailuvälineistä. Tiedätte varmaan sellaisia vanhoja lusikoita ja haarukoita taivuttamalla tehtyjä koristenaulakoita, joita bongailee Pinterestistä harva se päivä. Kiva idea ja ihan nätin näköinenkin, joten miksipä sellaisia ei myydä saisi. Paitsi ettei koko naulakossa ollut enää sitä alkuperäistä ideaa, sillä taivutetut “haarukat” eivät olleet todellakaan mitään kirppareilta kerättyjä elämää nähneitä ruokailuvälineitä, vaan todennäköisesti ihan vaan tämän itse tehdyn näköisen naulakon massatuotantoa varten tehtyjä metallikappaleita. Jotenkin surullista.

Ehkä pitäisi kääntää tämä vaan omaksi voitokseen ja olla ilahtunut siitä että itse tehdyn näköiset asiat ovat muodissa. Tekemisen jälki ja pieni kotikutoisuus ei sittenkään ole niin kauhean paha juttu. Jokainen voi itse valita, tekeekö itse vai ostaako itse tehdyn näköisen tuotteen kaupan hyllyltä.